Sananvapaus on aihe, joka herättää suuria tunteita ja jonka kapenemisesta on oikeistolaisissa piireissä oltu huolissaan jo pidemmän aikaa. Sananvapaus on tietysti yksi demokraattisen yhteiskunnan peruspilareista, koska se mahdollistaa vallanpitäjien kritiikin ja vanhentuneiden ideoiden korvaamisen uudemmilla ja paremmilla ideoilla, mutta tosiasia on myös, että sanan- ja ilmaisunvapaudella on kaikkina aikoina ollut rajansa ja ne, jotka ovat uskoneet omien mielipiteidensä jäävän marginaaliin ovat aina valittaneet sananvapauden rajoja liian ahtaiksi ja ne, jotka ovat saaneet äänensä kuuluviin ovat aina varoitelleet vaarallisista mielipiteistä, jotka ovat heidän mielestään moraalisesti niin arveluttavia, että niiden leviäminen pitää estää.

Jos asiaan otetaan hieman historiallista perspektiiviä, niin viisikymmenluvulle saakka suomalainen kulttuuri oli karkeasti ottaen isänmaalliskonservatiivista ja kirkolla, sekä kristillisellä moraalikäsityksellä oli useimpien ihmisten elämässä todellista merkitystä. 1950- luvulta alkaen asenteet alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa vapautua, joka näkyi muun muassa kirjallisuudessa, jossa kansaa alettiin yhä useammin kuvata sen omalta tasolta, eikä ylhäältä alas ja jossa kansa oli usein paremminkin juroa kuin ylevää ja sen edustajilla oli omat, useimmiten oikeistolaisen eliitin asenteista poikkeavat vaikuttimensa. Esimerkkeinä tällaisista kirjoista ovat esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, sekä Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä.

Myös suhtautuminen kieleen, jota kirjoissa käytettiin, alkoi muuttua sallivammaksi. Esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa kukaan ei sanonut vittu, mutta Päätalon Ihmisiä telineillä kirjassa, joka julkaistiin muutamia vuosia myöhemmin, se jo sanottiin.

Muita tabuja, jotka alkoivat sodanjälkeisessä Suomessa murtua, olivat uskontoon ja seksuaalisuuteen liittyviä. Tunnetuin tapaus lienee Hannu Salaman vuonna 1964 julkaistu Juhannustanssit, joka johti kirjailijan jumalanpilkkatuomioon, josta Kekkonen hänet sitten armahti. Seuraavana vuonna ilmestyi myös Timo K Mukan Tabu, jossa kuvattiin varsin yksityiskohtaisesti seksuaalisuutta ja kiellettyä rakkautta. Kaiken lisäksi miestä, joka oli kirjan päähenkilön ja tämän äidin rakastaja kutsuttiin kirjassa Kristus-perkeleeksi, joka luultavasti sekin sai kulmakarvoja kohomaan 60-luvun puolivälin Suomessa.

Seksuaalisuuteen ja kristinuskoon liittyvien tabujen murtuessa Neuvostoliiton, Kekkosen ja Suomen idänsuhteiden kritiikkiin suhtauduttiin kuitenkin torjuvasti. Solzhenitsynia Suomessa kyllä julkaistiin, luultavasti siksi, että häntä julkaistiin aluksi Neukkulassakin, mutta sellaiset sotahupailut kuin Ryhmy ja Romppainen tai Waltarin kirjoittama tietokirja Nauticus: totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta piti hankkia antikvariaatista, jos niitä sieltäkään sattui löytymään. Suomettuminen ja itsesensuuri jatkuivat varsin pitkään, mutta asenteet alkoivat tässäkin mielessä vapautua 80- luvulla ja lopulta Gorbatšovin aloittama glasnost muutti tilanteen lopullisesti ja maamme mielipideilmasto vapautui suomettumisen ikeestä. Aikaisia merkkejä uusista tuulista olivat esimerkiksi 1981 ilmestynyt Tamminiemen pesänjakajat, jossa Kekkosen väistymisen aiheuttamaa presidenttipeliä ja tuon pelin pelaajia käsiteltiin suorasukaisesti ja huumorilla. Vuonna 1984 ilmestyi Antti Tuurin Talvisota ja siitä Pekka Parikan vuonna 1989 ohjaama samanniminen elokuva, joka esitti talvisodan sankarillisena taisteluna suurempaa miehittäjää vastaan, jollainen se tietysti olikin. Talvisotaa oli aiheena pyritty välttämään suomettumisen vuosina, koska Neuvostoliitto ja sen liittoutuminen Hitlerin kanssa, joka tuohon sotaan johti, olivat pahasti ristiriidassa sen kuvan kanssa, jota useimmat älymystön edustajat halusivat tuohon aikaan NL:stä välittää.

Politiikassa asenteiden lientyminen näkyi siten, että kokoomus pääsi 1980- luvulla hallitusvastuuseen, josta se oli ollut poissa ulkopoliittisten syiden takia vuosikymmeniä, jonka lisäksi Neuvostoliiton ja suomettumisen kritiikkejä alkoi ilmestyä niin romaaneissa kuin tietokirjoissakin. Esimerkkinä tuosta kritiikistä voidaan mainita Harri Sirolan neuvosto Viroa kuvaava Kaksi kaupunkia, joka julkaistiin vuonna 1991 ja samana vuonna ilmestynyt professori Timo Vihavaisen suomettumista käsittelevä Kansakunta rähmällään.

Poliittisten tabujen mukana murtuivat 90- luvulla sitten loputkin seksuaalisuutta koskevat tabut ja kuka tahansa saattoi lainata kirjastosta Stewart Homea, Tuomas Kilpeä tai Ralf Königin homo sarjakuvia. Mitä kyseisten herrojen taiteeseen tulee, niin muistan 90- luvulla heitä lukiessani ajatelleeni, että mitä tabuja tahansa seksuaalisuuden kuvaamisessa on joskus ollut, niin noita tabuja ei mitä ilmeisemmin ole enää.

2000- luvun alkuun saakka jatkunut asenneilmapiirin vapautuminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua. Syitä muutokseen on varmasti useita, mutta yksi syy asenteiden vähittäiselle kovenemiselle olivat syyskuun yhdennentoista terrori-iskut, ja erityisesti niitä seurannut terrorismin vastainen sota. Varsinkin hyökkäys Irakiin ja sitä edeltäneet valheet Saddam Husseinin joukkotuhoaseista ja Saddamin kytkeminen, myöskin valheellisesti syyskyyn yhdennentoista terrori-iskuihin herättivät kaikissa länsimaissa suurta vastustusta USA:n ja sen liittolaisten aloittamaa sotaa vastaan.

Irakin sodan myötä niin eurooppalaisten, kuin amerikkalaisenkin älymystön antiamerikkalaisuus puhkesi täyteen kukkaansa. Yksi tuon antiamerikkalaisuuden ilmentymistä oli Michael Mooren syyskuun 11 terrori-iskuja ja Irakin sotaa käsittelevä dokumenttielokuva Fahrenheit 9/11, joka voitti, ilmeisen poliittisista syistä, parhaan elokuvan palkinnon Cannesissa. Dokumentti oli avoimen puolueellinen ja Moore jätti muun muassa Saddamin Irakin hirveydet ja joukkomurhat kokonaan dokumentin ulkopuolelle ja antoi kuvan Saddamin Irakista mukavana paikkana, jossa lapset tanssivat kaduilla lennättämässä leijoja. Moore myönsi itsekin, että oli tehnyt elokuvan George W Bushin kampeamiseksi vallasta.

Dokumentti on mainitseminen arvoinen, koska sen puolueellisuus oli niin ilmeistä, että Cannesin palkintoraadin täytyi nähdä sen lävitse ja he palkitsivat elokuvan siitä huolimatta, ilmeisesti jonkinlaisella tarkoitus pyhittää keinot logiikalla.

Oleellista sananvapauden kannalta on, että terrorismin vastainen sota ja sen (sinänsä aiheellinen) kritiikki käänsivät länsimaisen kulttuurieliitin huomion Amerikan pahuuteen. Ja koska Amerikka oli sodassa nimenomaan muslimimaita vastaan ja muslimit olivat amerikkalaisten aggression kohteena, alkoi kulttuurieliitti puolustaa kotoisia muslimivähemmistöjä, koska niidenkin pelättiin olevan, niin Amerikan kuin sen liittolaisten turvallisuuspalveluiden ahdistelun kohteena.

Esimerkiksi sellaiset elokuvat ja kirjat kuten Jake Gyllenhaalin, Meryl Streepin ja Reese Witherspoonin tähdittämä Rendition ja John Le Carren Absolute Friends, Most Wanted Man ja Risto Isomäen Litium 6 ovat kaikki tarinoita siitä, kuinka todellinen uhka länsimaiselle demokratialle ja ihmisoikeuksille on Amerikan Yhdysvallat ja heidän militääri nationalisminsa, eivät suinkaan muslimit tai Euroopan islamisaatio.

2000- luvun kuluessa erilaiset vähemmistöt ja niiden suojeleminen amerikkalaisten pahuudelta ja pikkuhiljaa kritiikiltä ylipäänsä nousivat keskeisiksi teemoiksi, niin länsimaiden politiikassa kuin kulttuurissakin ja suhtautumisesta vähemmistöihin tuli eräänlainen mittari, jonka mukaan länsimaalaiset alkoivat toistensa hyveellisyyttä arvioida. Vähitellen sellaiset sanat kuten vihapuhe, islamofobia ja salaliittoteoreetikko arkipäiväistyivät ja niitä alettiin käyttää yhdessä rasismi syytösten kanssa keinona lopettaa keskustelu vaikeiksi koetuista aiheista. Ne, jotka keskustelua vielä yrittivät käydä, pyrittiin leimaamaan asenteiltaan vinksahtaneiksi öyhöttäjiksi, joiden todellisia vaikuttimia olivat irrationaalinen viha ja erilaiset fobiat, jotka tekivät noista öyhöttäjistä epärationaalisia, impulsiivisia ja mahdollisesti väkivaltaisia, jonka takia he ja heidän hullut ideansa tulikin jättää omaan arvoonsa ja sivistyneen keskustelun ulkopuolelle.

Digitalisaatio ja sosiaalisen median nousu 2010- luvulla tarkoitti kuitenkin, että kuka tahansa saattoi sanoa jokseenkin mitä tahansa tällä tai tuolla sosiaalisen median alustalla ja hankkia itselleen lukija- tai kuulijakuntaa ohi perinteisten median. Sosiaalisen median nousu tarkoitti myös, että vanhat mediatalot menettivät niin tilaajia kuin mainostuloja, kun kaikki viestintä siirtyi verkkoon ja mainostulot alkoivat valua samoille sosiaalisen median alustoille, joissa kuka tahansa saattoi kailottaa omaa totuuttaan.

Seuraavaksi englanninkielisessä maailmassa tapahtuivat Brexit ja Trumpin vaalivoitto, josta syytettiin niin botteja, Putinin trolleja kuin äänestäjäkunnan yleistä tyhmyyttäkin, heidän äänestettyään molemmissa tapauksissa vastoin viisaimpiensa tahtoa. Trumpin voitto olikin luultavasti suurimpana syynä YouTubessa ja muilla sosiaalisen median alustoilla tapahtuneeseen suursiivoukseen, joista alettiin poistaa väärin ajattelevia ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Esimerkiksi sellaiset aikanaan suositut sosiaalisen median vaikuttajat kuin Jared Taylor, Stefan Molyneux ja Tommy Robinson saivat kaikki lähtöpassit YouTubesta ja muilta alustoilta. Robinson pantiin varmuuden vuoksi pari kertaa vankilaankin Englannissa, mutta Molyneux ja Taylor ovat toistaiseksi saaneet olla vielä vapaalla jalalla.

Jos olette skeptisiä mainittujen herrojen ajatusmaailman suhteen, niin parhaiden heidän ajatusmaailmojensa vahvuuksista ja heikkouksista pääsee kai perille, kun kuuntelee mitä sanottavaa heillä on. Esimerkiksi Robinsonin edesottamuksia en ole pitkään aikaan seurannut, joten en tiedä miten hänellä nykyään menee, vai meneekö mitenkään, mutta voin lämpimästi suositella hänen omaelämänkertaansa Enemy of the State.

Ja jottei kaikki tämä tuntuisi liian mustavalkoiselta, niin sananvapaudesta ja sosiaalisen median alustoista sanottakoon vielä sen verran, että sananvapauteen voidaan ajatella kuuluvan myös, että noilla alustoilla on vapaus päättää ketkä niillä saavat mielipiteitään esittää. Ja on hyvä muistaa sekin, että noiden päätösten tekeminen ei välttämättä ole aina niin helppoa kuin puusta katsoen näyttää.

Lisäksi YouTuben ja Tiktokin kaltaisten sosiaalisen median alustoille on syntynyt Bitchuten ja Rumblen kaltaisia kilpailijoita, jotka pyrkivät saamaan osansa sosiaalisen median markkinoista nimenomaan sallimalla kilpailijoitaan enemmän sisältöä.

Mutta palatakseni alustoilta takaisin perinteisemmän median pariin, niin meillä Suomessa jonkinlaisena vedenjakajana median politisoitumisessa oli Jukka Hankamäen tapaus, jossa yleisradio yhdessä muiden sanomalehtien kanssa hyökkäsi kesällä 2020 Hankamäen kirjaa nimeltä Totuus kiihottaa vastaan. Ajojahti päättyi siihen, että Suomen hallitus vaati perussuomalaisten ajatuspajaa, joka oli Hankamäkeä 10 000 € rahoittanut lopettamaan kirjan painamisen, tai hallitus olisi lakkauttanut ajatuspajan rahoituksen ja alkanut periä vanhaakin rahoitusta takaisin. Hankamäkeen kohdistunut ajojahti oli poikkeuksellisen törkeä, mutta tuli samalla osoittaneeksi todeksi sen, mistä Hankamäki on jo vuosikausia kirjoittanut, eli että todella on olemassa melko yhdenmukaisen ideologisen maailmankuvan omaava akateeminen, kulttuurinen ja journalistinen klikki, joka hallinnoi useimpia mediataloja, yliopistoja ja suurta osaa poliittisista puolueistakin. Sillä kuten Hankamäki minulle aikanaan kertoi, ei hänkään uskonut, että kyseessä olisi ollut jokin yleisradion ja hallituksen huolella häntä vastaan valmistelema salaliitto, vaan kyse oli siitä, että niin hallituksessa, mediassa kuin akatemiassakin ihmisillä oli valmiiksi tietynlaisia mielipiteitä ja he olivat, ikään kuin vaistomaisesta ilman mitään eri käskyä tai suunnitelmaa, valmiita käymään yksissä tuumin yhteisen vihollisensa kimppuun.

Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että niin lehtitalot, kustantamot kuin elokuvastudiot ja suoratoistopalvelutkin haluavat tuottaa yhden- eivätkä suinkaan sitä toisenlaista sisältöä. Ja tuossa sisällössä rotujen väliset avioliitot ovat normi, naiset ovat loistavia sotilaita, tytöillä voi olla pippeli, tiedemiehet ovat mustia, muslimit eurooppalaisia, valkoiset roistoja ja hyvässä perheessä on vähintään kaksi äitiä ja joskus ehkä enemmänkin. Itseni kaltaisten kynäilijöiden teokset jäävät auttamatta omakustanteiksi ja maailman Jukka Hankamäet akateemisiksi hylkiöiksi. Jopa Teemu Keskisarjan kaltainen juhlittu historioitsija on joutunut huomaamaan, ettei saa kolumnejaan perinnemediassa julkaistuksi, sen jälkeen, kun liittyi perussuomalaiseen puolueeseen.

Mediakentän pirstaloitumisesta ja rahoitusvaikeuksista luultavasti seuraa, että vanhojen mediatalojenkin bisnesmalliksi tuleekin yhä enemmän myydä tietynlaisia uutisia ja tietynlaista maailmankuvaa tietynlaisille ihmisille, jota väestön pirstaloituminen etnisuskonnollisten ryhmien tilkkutäkiksi vauhdittaa entisestään. Median pirstaloituminen on sekä luonnollista, että valitettavaa, koska avoin puolueellisuus ja politisoituminen tarkoittavat, että todelliselle journalismille, joka pyrkii objektiivisesti kertomaan mitä maailmalla tapahtuu, on yhä vähemmän, niin tilaa kuin kysyntääkin, kun ihmiset tottuvat suhtautumaan uutisiin hyödykkeenä, jonka tulee vastata heidän omia makutottumuksiaan.

No. Voi tietysti olla, että tällaiset huolet sananvapaudesta ovat vain kaikuja menneisyydestä ja tulevaisuudessa yhä suurempi osuus väestöstä saa rajattomasti niin tekoälyn tuottamaa viihdettä kuin uutisiakin, jotka vastaavat täydellisesti kunkin vastaanottajan omia mieltymyksiä. Ja sellaiset käsitteet kuin objektiivinen totuus ja hyvä journalismi merkitsevät vähemmän ja vähemmän väestölle, jonka elämän ja ”ihmis”suhteet muodostavat yhä enemmän virtuaalitodellisuus ja seurustelu erilaisten algoritmien kanssa.

Todetaan tähän loppuun kuitenkin, ja tämä on jotain, jonka ihmiset usein unohtavat, että jos asiaan otetaan historiallista perspektiiviä tai verrataan Suomea useimpiin muihin maailman maihin, on sananvapauden tila Suomessa kaikesta huolimatta erinomainen. Yleisin ja tehokkain sensuurin muoto Suomessa, niin kuin muuallakin länsimaissa onkin itsesensuuri ja sen hyvä puoli on, että siihen meistä kukin voi itse vaikuttaa.

Minusta pelottavinta ei olekaan, että mitään ei saisi sanoa, sanonhan minäkin vaikka mitä, eikä maailma ole päälleni vielä kaatunut. Vaan pelottavinta on huomata kuinka helposti ihmiset omaksuvat minkälaisen maailmankuvan tai totuuden tahansa, yksinkertaisesti siksi, heille sanotaan, että tällainen maailmankuva ja tällainen totuus kannattaisi nyt omaksua.