Neema Parvini on brittiläisiranilainen kielitieteilijä, joka tunnetaan paremmin YouTube nimellään Academic Agent. Tohtori Parvini on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The Populist Delusion, (suomeksi populismin harha) jos kirjaa ei jaksa itse lukea, voi Parvinin haastattelun kuunnella tästä.

Parvini käy kirjassaan läpi yhdeksän vallan teoreetikkoa ja kirjan keskeisin argumentti on, että valta on aina hyvin organisoidulla vähemmistöllä, eikä koskaan enemmistöllä. Juuri tämän vuoksi kirjan nimi on populismin harha, sillä kuten kuka tahansa voi huomata, erilaiset niin kutsutut populistiset liikkeet ovat kasvattaneet suosiotaan Euroopassa ja Yhdysvalloissa viimeisen 15 vuoden ajan, saamatta käytännössä mitään aikaan.

Selvimmät esimerkit tästä olivat toisaalta Brexit ja toisaalta Donald Trumpin valinta Amerikan presidentiksi vuonna 2016. Sekä Trump, että Brexit nähtiin laajalti populismin voittoina perinteisistä poliittisista instituutioista, eikä kumpikaan niistä johtanut minkäänlaisiin todellisiin muutoksiin.

Parvinin mukaan todellinen valta onki yhteiskuntaa hallitsevalla eliitillä ja tuolla eliitillä on aina jonkinlainen ideologia, jolla eliitti oikeuttaa oman asemansa. Ideologia voi olla periaatteessa millainen tahansa, kunhan kansalaisten enemmistö hyväksyy sen.

Jos ja kun ihmiset lakkaavat uskomasta siihen ideologiaan, jolla eliitti asemansa oikeuttaa, järjestelmä alkaa horjua ja se on mahdollista vaihtaa, jolloin uusi eliitti ja sen uusi ideologia nousevat valtaan. Ensimmäisenä mieleen tulee 1900- luvun alun Venäjä, jossa vanha aristokratia ja heidän tsaariin ja kirkkoon nojaava ideologiansa alkoi menettää kannatustaan ja jonka bolševikkien pieni ja hyvin organisoitu vähemmistö onnistui syöksemään vallasta. Vallankumouksen jälkeen synnytettiin uusi puolueuskollisuuteen perustuva eliitti ja uusi kommunistinen ideologia, joka yhdisti kansan tuohon eliittiin. Kunnes tuo järjestelmä ajautui puolestaan kriisiin 90- luvun alussa ja uusi eliitti, ensin oligarkit ja sitten Putin ystävineen otti vallan, jonka se pyrkii legitimoimaan omalla ideologiallaan, joka on eräänlainen kierrätetty versio suuresta johtajasta, ortodoksisesta kirkosta ja venäläisten mystisestä roolista historian näyttämöllä.

Yksi Parvinin lainaamista vallan teoreetikoista on italialainen Vilfredo Pareto, joka jakaa vallankäyttäjät Machiavellia mukaillen kettuihin ja leijoniin, joista ensimmäisten valta perustuu kykyyn manipuloida ja luoda liittosuhteita, kun taas leijonien valta perustuu heidän kykyynsä ja uskallukseensa käyttää pakkokeinoja ja väkivaltaa.

Eurooppalaisissa liberaaleissa demokratioissa ketut ovat luonnollisesti vallassa ja toinen Parvinin lainaamista teoreetikoista, James Burnham puhuu managerialismin vallankumouksesta, joka on tapahtunut länsimaissa 1900- luvulla. Burnhamin mukaan 1800 luvulla ja 1900- luvun alussa valta oli paljolti omistavalla luokalla, sellaisilla ihmisillä kuin autonvalmistaja Henry Ford, mutta myöhemmin 1900- luvun kuluessa omistava luokka menetti valtansa yritysten ja julkisten organisaatioiden toimihenkilöille, jotka noita organisaatioita pyörittävät. Jos käytetään Henry Fordia esimerkkinä, niin Ford oli valtavan suositun automerkin keksijä, joka mullisti teollisentuotannon ottamalla ensimmäisenä käyttöön liukuhihnan.  

Henry Ford johti yritystään käytännössä kuolemaansa asti 1940- luvulle, jolloin sen johto luovutettiin hänen pojanpojalleen Henry Ford II:lle. Nuorempi Ford ei kuitenkaan ollut isoisänsä veroinen johtaja, vaan yritys alkoi tuottaa tappiota ja sen johtoon palkattiin ulkopuolinen Ernst M. Breech. 1950- luvulla Ford listautui pörssiin ja 60 % sen osakkeista myytiin, joka tarkoitti, että Ford lakkasi olemasta yhden henkilön tai perheen pyörittämä yritys ja siitä tuli pörssiyhtiö siinä kuin muutkin, jota johtivat palkatut ammattilaiset, eli toimihenkilöt.

Samanlainen kohtalo oli myös Fordin säätiöllä, jonka Henry Ford II vapautti perheen kontrollista. Ford, joka oli arvoiltaan perinteinen konservatiivi katui päätöstään koko loppuelämänsä, koska säätiötä johtavilla toimihenkilöillä, oli omat, Ford II:n arvomaailmasta poikkeavat käsityksensä siitä, millaisiin hankkeisiin säätiön rahoja tulisi käyttää. Säätiö lahjoitti esimerkiksi vuosina 1970–2010 yli 40 miljoonaa dollaria erilaisiin seksuaalivähemmistöjä tukeviin hankkeisiin, joka sai luultavasti vanhemmat Fordit pyörimään haudoissaan.

Henry Fordin jälkeläiset voivat olla Fordin suurin osakkeenomistaja ja he voivat olla rikkaita, mutta johtaakseen Fordia ja ollakseen vaikutusvaltaisia täytyy heidän omaksua samat nykyideologian vaatimukset kuin kaikkien muidenkin. Tämä voi tuntua ylilyönniltä, mutta esimerkiksi Papa Johns pizzaketjun perustaja, joka on miljardööri, häädettiin omasta yhtiöstään, hänen sanottuaan jotakin poliittisesta epäkorrektia konferenssipuhelun aikana. Mozillan toimitusjohtaja sai puolestaan kenkää vain 11 päivää nimittämisensä jälkeen, kun kävi ilmi, että hän oli lahjoittanut rahaa homoavioliittoja vastustavaan kampanjaan.

Todellinen valta ei siis ole niillä, jotka omistavat, vaan niillä, jotka noita omistuksia hallinoivat ja koska nuo ihmiset ovat palkattua henkilökuntaa, heidät voidaan vaihtaa toisiin hallinnoijiin. Kulloinenkin ideologia on puolestaan se liima, joka yhdistää hallinnollisen eliittiin ja tuon ideologian iskulauseiden toisteleminen on tapa, jolla eliitin jäsenet tunnistavat toisensa ja vakuuttuvat uskollisuuttaan järjestelmälle. Tällaisessa ajattelussa on tärkeää huomata, että ideologian sisältö on merkityksetön, merkityksellistä on vain se, että se palvelee vallankäyttäjiä.

Monet Parvinin esittelemistä teoreetikoista, kuten Sam Francis ja Paul Gottfried uskovatkin, että ideologiat ovat vain sumuverho, jonka tarkoitus on peittää ja oikeuttaa vallankäyttö. Yksi vallankäytön strategioista, joista kirjassa kerrotaan, on vallanpitäjien liittoutuminen alaluokkien kanssa keskustaa vastaan. Vähemmistöjen puolustaminen ja rasismin määritteleminen suurimmaksi mahdolliseksi synniksi on tässä ajattelussa eliitin tapa pitää järjestelmän kriitikot aisoissa saamalla heidän hyökkäyksensä vallanpitäjiä kohtaan näyttämään hyökkäykseltä kaikkein heikoimpia ja alistetuimpia kohtaan, joiden puolustamisesta eliitti ammentaa moraalisen oikeutuksensa tekemisilleen. Esimerkiksi kamppailu vihapuhetta, rasismia ja islamofobiaa vastaan, ovat Parvinin lainaamien teoreetikkojen mukaan vain tapoja pitää järjestelmän potentiaaliset haastajat aisoissa, saamalla heidät näyttämään moraalittomilta roistoilta. Jos tällainen analyysi tuntuu epäreilulta, niin todella alistetussa asemassa olevat ihmiset Suomessa, ovat etnistenvähemmistöjen naiset ja homoseksuaalit, mutta heidän saamansa huomio on marginaalista, koska muslimi- tai romaninaisten aseman kritiikki noiden yhteisöjen sisällä ei palvele vallanpitäjiä, koska vallassa olijat eivät koe noita ryhmiä todelliseksi uhaksi omalle asemalleen. Päinvastoin romani- tai musliminaisten pakottaminen pukeutumaan tietyllä tavalla ja omaksumaan vain tietynlaisia rooleja on järjestelmän kannalta toivottavaa, koska se ylläpitää näkyviä vähemmistöjä, joiden kriitikot voidaan puolestaan leimata rasisteiksi tai muuten epäilyttäviksi tyypeiksi, joiden valtaan pääsy pitää estää ja joiden vaikutukselta eliitin tulee yhteiskuntaa suojella.

On hyvä huoma, että kun tietty ideologia on saatu vallitsevaksi, kaikki tapahtuu kuin itsestään. Ei siis ole olemassa mitään eliitin salaliittoa suomalaisia tai valkoista miestä vastaan. On vain valta ja sitä tukeva ideologia, jonka mukaan vähemmistöt, individualismi, globalisaatio ja vapaat markkinat ovat hyvä asia, joten kaikki, jotka haluavat kuulua eliittiin tai kiivetä yhteiskuntapyramidin portaita ymmärtävät toistella kuinka hyviä vähemmistöt, individualismi, globalisaatio ja vapaat markkinat ovat. Se kuinka paljon ihmiset näihin asioihin todella uskovat, on sitten toinen asia. Esimerkiksi Google, Facebook tai Amazon ovat monella tavalla monopoliasemassa, eivätkä ne todellisuudessa tarvitse vapaita markkinoita häiriköimään monopoleitaan.

Oleellista ei olekaan eliitin vilpitön usko, sen toistelemiseen iskulauseisiin vaan oleellista on, että riittävän suuri osa kansasta, uskoo kulloiseenkin ideologiaan.

Parvinin kirjan tärkein opetus lienee, että valta todella on aina hyvin organisoidulla vähemmistöllä, eikä koskaan enemmistöllä. Tulevaisuuden monikulttuurisessa Suomessa tämä tarkoittaa, että kaikki ihmiset saavat olla suomalaisia, mutta osa meistä on vain suomalaisia. Minkä tahansa vähemmistön jäsenet voivat sen sijaan muuttua hyvin organisoiduksi vähemmistöksi, jonka avulla he voivat lobata etuuksia ja asemaa omalle yhteisölleen. Koska enemmistöltä, eli suomalaisilta puuttuu kollektiivinen identiteetti, jonka rajat olisi suljettu muilta, on mahdollista että tulevaisuudessa suomenruotsalaiset, saamelaiset, somalit, arabit, muslimit afrosuomalaiset ynnä muut vähemmistöt ryhmittyvät yhä tiiviimmin omien kielellisten, etnisten ja uskonnollisten ryhmiensä ympärille ja pyrkivät hankkimaan niille etuja ja vaikutusvaltaa.

Tai jos asian haluaa ilmaista, siten kuin minä sen aina ilmaisen. Suomi hajoaa etnisuskonnollisten ryhmien tilkkutäkiksi ja keskusvallan ote heikkenee.

Lopuksi vielä todettakoon, että jos nykyinen järjestelmä todella ajautuu kriisiin suurvaltojen konfliktin, taloudellisen laman, tekoälyn kehityksen tai yksinkertaisesti demografisen muutoksen mukanaan tuoman rikollisuuden ja turvattomuuden takia, niin vaihtoehto ei voi olla enää enemmän samaa kovemmalla intensiteetillä. Voin aivan hyvin olla väärässä ja olen ollut väärässä monta kertaa ennenkin, mutta minusta tuntuu, että länsimaiset liberaalit demokratiat elävät jo nyt laina-ajalla, joka näkyy ainakin siinä, että usko meidän erityisyyteemme on kadonnut ja innostava visio tulevaisuudesta loistaa poissaolollaan, niin politiikassa kuin kulttuurissakin.